Taidon päivän aattona 13.4. järjestettiin Kansallismuseon auditoriossa Elävä Käsityöperintö -seminaari, jossa Korjaussarja oli mukana.
Anu Kaarina Hämäläinen kertoi lyhyesti Korjaussarjan toiminnasta ja päämääristä seminaarin ”Tulkintoja elävästä käsityöperinteestä” -osiossa
Mobiilin vaatehuoltoaseman äärellä käytiin jälleen lukuisia mielenkiintoisia keskusteluja seminaarin taukojen aikana.
Suomen käsityön museo julkisti seminaarissa Vuoden käsityöläisen, joka on suutari ja kengänkorjaaja Juho Erving! Vuoden käsityöläinen on vuosittain jaettava aineeton tunnustus paitsi käsityöläiselle, myös hänen edustamalleen alalle, joten kaikki jalkine- ja korjausalan ihmiset voitte röyhistää rintaanne, olla oikein ylpeinä ja jatkaa samaan malliin!
Esitykset löytyvät, kun klikkaa ohjelmassa olevia aiheita. Ennen pitkää sivulle pitäisi ilmestyä myös videotallenteet kaikista esityksistä. Seminaari oli osa Unescon aineettoman kulttuuriperinnön suojelun yleissopimuksen toimeenpanoa. Suomi on hyväksynyt sopimuksen vuonna 2013, ja nyt on meneillään keskustelu eri aloilla siitä, mitä aineeton kulttuuriperintö on, ja kuinka sitä vaalitaan. Osana prosessia alkuvuodesta on avattiin myös Elävän perinteen wikiluettelo, jonne kerätään esimerkkejä elävästä aineettomasta kulttuuriperinteestä.
Kalavelaisten naisten liiton hallituksen puheenjohtaja Ildikó Lehtinen kirjoitti seminaarin jälkeen, että elävänä säilyvän kulttuuriperinnön edellytys on yhteisöllisyys ja yhteiset päämäärät. Kiitos teille kaikille, jotka pidätte yhdessä meidän kanssa elävänä pitkiä nuukuuden ja kestävyyden, käsityön ja käsillä tekemisen perinteitä!
Kevään mittaan olemme kirjoittaneet Tee itse-palstalle erilaisia juttuja. Olemme koonneet asiantuntemustamme ja osaamistamme vaatteiden huoltamiseen ja korjaamiseen liittyen, ja tässä matkan varrella pari painetussa lehdessä julkaistua juttua on jäänyt blogistakin puuttumaan. Näin Vaatevallankumousviikon aluksi on hyvä palata perusasioiden äärelle: laatuun ja tahroihin.
”Pikamuoti on noidankehä, jonka muodostavat huonolaatuinen ja halpa tekstiili sekä ostamalla osallistuminen.” Aprilliperjantaina julkaistiin Kauan eläköön vaate! Maaseudun Tulevaisuuden Viikonvaihteen Tee itse-sarjassa. Juttu käsitteli laatua, pikamuotia ja kestävää pukeutumiskulttuuria 4000 merkissä. Ohjeosuudessa sovelletaan ripsinauhalla vahvistamista farkkujen lahkeiden korjaamiseen.
Rispaantuneiden lahkeiden korjaamista Irja Teerisuon kirjassa Hoida oikein vaatteesi (1952).
Kuulemme Vaatehuoltoasemilla ja muissa tapaamisissa monenlaisia vinkkejä vaatteiden korjaamiseen ja huoltoon liittyen. Yksi hämmentävimmistä on maitokahvitahran poistaminen kanamunankeltuaisella! Sen kertoi Annuli Perheentupa Suomen Kansantanssin Ystävien puvustolla, on kuulemma käytetty ja toimiva vinkki. Sitä piti päästä kokeilemaan, ja siinä samalla tuli testattua monta muutakin tahranpoiston urbaanilegendaa. Juttu julkaistiin MT:n Viikonvaihteessa perjantaina 8. huhtikuuta. Tahranpoisto-ongelmissa kovin hyödyllisiä, joskin toisiaan joskus jopa sanasta sanaan toistavia listauksia löytyy Martoilta, Kyllä äiti tietää -blogista, Outi Pyyltä ja tietysti Ameriikan martalta, Martha Stewartilta.
Sappisaippuan mahti jäi pohdituttamaan, ja sen kemiallista vaikutusta olen yrittänyt haarukoida asiantuntijoilta siinä onnistumatta. Joka tapauksessa sappisaippua osuu lähimmäksi sellaista yleistahranpoistoainetta, jona monia myrkkypurkkeja mainostetaan. Esikäsittelyn aikana tulos on usein pelottava, kuten värinmuutos marjatahrassa, mutta saippua toimii pesun aikana yhteistyössä pesuveden ja -aineen kanssa, kenties samaan tapaan kuin teollisesti pesuaineisiin lisätyt kohdennetut entsyymit. Mene ja tiedä. Tahranpoistossa pelataan monesti pH:n vaihtelulla (sooda, etikka jne.), ja pH-temppu on pesupallokin, joka muuten korvaa pesuaineen näppärästi, ellei halua pesupähkinöiden kanssa puuhastella.
Pyykinpesun luottoväline lähimarketista.
Kesäisiä ruohotahroja imitoivat hartaudella hinkatut pääsiäisohrat, jotka irtosivat hammastahnalla ja sappisaippualla.
Tällä viikolla on luvassa postaus keskiviikkona 13.4. järjestetystä Elävä käsityöperinne! Kansallispuvuista leluhakkerointiin, johon osallistuimme kaikkine Mobiilivaatehuoltoaseman ihmeinemme, ja jossa tapasimme monia mielenkiintoisia ihmisiä.
Korjaussarjakollektiivilaisten juttu päivän Maaseudun Tulevaisuudessa käsitteli hyviä kenkiä, kestäviä kenkävalintoja ja kenkähuoltoa. Jutun pääsee lukemaan pdf-muodossa tästä. Lupasimme testata kokeellisia kenkähuoltomenetelmiä. Tässä jutussa kokeilemme mehiläisvahalla, ja ensi viikolla viskillä.
Huollettuja nahkakenkiä, aineksina on käytetty banaania ja ruokaöljyä. Kristiina Tergujeff ja Anu Kaarina Hämäläinen
Älä hengitä tätä
Kehotimme Maaseudun Tulevaisuuden Viikonvaihteessa suojaamaan kengät vedenkestoaineella, mutta hiukan tarkemmin asiaa tutkittuani ei tällaista suihketta voi suositella kenellekään. Niissä voi nimittäin olla fluorattuja yhdisteitä – muutamien muiden myrkkyjen lisäksi.
Ftalaattien ja muiden hormonihäiritsijöiden lisäksi vaatteissa ja kengissä esiintyy edelleen vaarallisiksi tunnustettuja kemikaaleja. Vettä, likaa, rasvaa hylkivissä pinnoitteissa tai palonestoaineissa tekstiileissä sekä elektroniikassa käytetään fluorattuja yhdisteitä eli perfluorattuja alkyyliyhdisteitä (PFAS). Nämä yhdisteet ovat varmasti olleet kovin käteviä, kun ne on keksitty ja otettu tekstiiliteollisuuden käyttöön, mutta niistä on – ainakin nimellisesti – luovuttu jo laajasti. Tästä huolimatta niitä löytyy esimerkiksi kengistä, kodintekstiileistä ja vettä hylkivistä ulkoiluvaatteista. Tavallisia ne ovat kenkiin suihkutettavissa vedenkestokemikaaleissa, joita valmistaja ystävällisesti kehottaa suihkuttamaan ulkotiloissa.
Fluoratut yhdisteet ovat vältettäviä siksi, että ne hajoavat hyvin hitaasti ympäristössä, ja kertyvät elimistössä veren proteiineihin, munuaisiin ja maksaan. Pesujen myötä voi huomata, että tekstiilien veden- ja lianhylkivyys häviää. Minnekäs muualle se katoaa kuin pesuveteen, jätteeseen ja sieltä luontoon. Ihminen saa isoimman osan fluoratuista yhdisteistä ravintonsa mukana, esimerkiksi kalasta. Tämä voisi kertoa myös siitä, että perfluoratut yhdisteet eivät jää jätevedenpuhdistamon haaviin.
Kemikaalien varoitusmerkit. Näitä ei ole vaatteissa eikä kengissä. Kuva: Työterveyslaitos
Terveyden- ja hyvinvoinnin laitoksen mukaan nämä yhdisteet ”aiheuttavat merkittävän riskin ihmisen terveydelle ja kehitykselle”. Oppimis- ja käyttäytymishäiriöt, maksasairaudet sekä lisääntymiskyvyn heikkeneminen ovat vaikutuslistalla. Fluoratut yhdisteet heikentävät ihmisen puolustusjärjestelmää ja heikentävät rokotteidenkin tehoa. Lisäksi tanskalaistutkimuksen mukaan PFAS-kemikaaleilla on yhteys sperman laadun heikentymiseen.
Vuonna 2014 näitä yhdisteitä löytyi lasten kengistä, useista ns. ”hyvistä merkeistä”, kuten Ecco ja Kavat. Asiantuntijat sanovat, että ei syytä huoleen, ellei lapsi syö kenkiään. Kaikki pienten lasten vanhemmat voivat yhtyä tähän kun sanon, että kyllä syövät kenkiä siinä missä dvd:n kansia, puruleluja, ulkovaatteitaan…
Turvallisesti vedenkestäväksi
Mutta sovitaanko nyt, ettei niitä kenkiin sumutettavia vedenkestotuotteita enää osteta? Enää koskaan? Elämme kuitenkin sellaista vuodenaikaa, että kengät joutuvat koetukselle loskasta, vedestä ja kurasta. Suositut, pesunkestävät Kuomat ovat lasten talvikengät, joiden pinnassa on Nuva-käsittely (mikä se sitten lieneekään), joka ei enää kolmannen pesun jälkeen pidä vettä.
Internet ja jännät videot kertovat, että kenkien vedenkestokäsittelyn voi tehdä mehiläisvahalla. Kokeilin. Työvaiheita on kaksi: kenkien hankaaminen mehiläisvahapalalla pitkään ja hartaasti ja vahapinnan lämmittäminen hiustenkuivaajalla. Siinä se.
Mehiläisvahakäsittely puhtaille kengille: 1. Hankaa kenkät kauttaaltaa mehiläisvahapalalla, kiinnitä erityistä huomiota kengän ja pohjan reunaan. Kenkien pintaan jää valkoista vahaa.2. Puhalla vaha sulaksi hiustenkuivaajalla, ei liian kuumalla. Valmis!
Kenkäparin käsittelyyn menee noin viisi minuuttia, ja näyttää siltä, että ainakin pintavettä ne hylkivät nyt tehokkaasti. Testattavaksi jäänee, kestävätkö ne lätäkössä hyppimistä. Mehiläisvahaa voi myös käyttää nahkakenkiin, joskaan kovin kuumalla ei kannata puhaltaa nahkakenkiään. Vahalla on myös sivuvaikutuksena himmeä, sameahko pinta, jota ei välttämättä haluta kiiltäviin kenkiin. Mehiläisvahaa voi käyttää kulahtaneisiin goretex-kenkiin siinä missä kanvastennareihinkin.
Vinkki: sama tekniikka toimii muuten vaikkapa eväsleipien kestokääreisiin. Mehiläisvahalla vedenkestäväksi hangattu kierrätyskangaspala tai nopeasti ommeltu pussi palvelee ekologisesti valveutunutta kansalaista, joka haluaa välttää muovia ja muita kertakäyttöisiä pakkausmateriaaleja.
Kalevalanpäivän kunniaksi halusimme kirjoittaa kansallispuvusta, joka on pitkäikäinen ja kestävä juhlapuku. Mahtavan aiheen kunniaksi kävimme Suomalaisen Kansantanssin Ystävien puvustolla yhdessä Karjalaisen Nuorisoliiton toiminnanjohtajan Hilu Toivonen-Alastalon kanssa. Maaseudun Tulevaisuuden Viikonvaihteessa Tee itse-palstalla 26.2. julkaistun jutun saat luettavaksesi tästä.
Kansantanssin Ystävillä meidät otettiin vastaan ystävällisesti: rekissä oli valmiina parsimista ja huoltamista vailla olevia kansallispuvun osia, mikäs sen ihanampaa! Eeva Heinonen esitteli käytössä kärsineitä vaatteita ja myös sitä, kuinka SKY:n pukuvarastolla niitä hoidetaan. Esimerkiksi oli aseteltu osiinsa purettu miehen liivi, joka oli pitkässä käytössä tahriintunut ja sen kangas oli kulunut. Puretun liivin villakangasta oli parsittu raidalevyisellä siksakilla ja käsin viimeistellen. Uusi vuori oli pellavasta, jolloin liivi saa ryhdikkäämmän muodon. Liivin olka- ja kädentiesaumoissa oli vahvikkeena tukinauhaa, joka jää piiloon vuoren alle. SKY:n puvuston ohjeissa kehotetaan tuulettamaan villaiset osat ja pesemään puuvillaiset. Kuitenkin hikisenä muovikassiin sullominen on tavallinen rike, mitä pukujen vuokraajat harrastavat. Muistakaa nyt: tuulettakaa, tuulettakaa, tuulettakaa.
Anni Aallon korjaama liivi työpöydällä. Kuva: Anu Kaarina Hämäläinen
2016 vietetään Kansantanssin Riemuvuotta sen muistoksi, että 1866 Taiteilijaseuran vuosijuhlassa tanssittiin ensimmäistä kertaa suomalaisia kansantansseja yleisölle. Tilaisuus oli merkittävä siksikin, että tanssijoilla oli yllään ainakin osittain kotiseuduilta kerättyjä kansanpukuja – niitä samoja, joiden perusteella kansallispuvut myöhemmin koottiin. Tästä tilaisuudesta tallentuneita kuvia voi ihailla Finnassa.
Kansantanssijoiden lempi kansallispukuihin on kestävää laatua: pukutoiminta aloitettiin 1907 ohjeiden ja tarvikkeiden myynnillä. SKY on ollut mukana myös Kansallispuku-neuvoston perustamisessa. Kansallispuku-keskuksessa neuvotaan ja koulutetaan kaikissa kansallispukuihin liittyvissä asioissa, myös huollossa. Kansallispukukeskus löytyy Jyväskylästä Suomen Käsityön museosta.
Korjausta odottavia kansallispukuja. Kuvat: Anu Kaarina Hämäläinen
Voi väittää, että pitkäikäinen SKY:n puvusto Töölössä on ehkä kaikkien vaatelainaamojen äiti. Pienellä summalla sieltä saa asiantuntevien ohjeiden kera haluamansa kansallispuvun käyttöönsä. Myös muut tanssiseurat vuokraavat pukuja. Kansallispuvun sekakäyttöäkin voi kokeilla vuokraamalla vaikka pelkän hameen tai liivin, jos ei muuten uskalla. Kansallispuvun hame on yllättävän monikäyttöinen vaate. Tuomiota on turha pelätä: vaikka naisihminen vetää tuolla jalkaansa miesten puvun housut, ei salama iske eikä vasara vapisuta. Eeva Heinosen ja Annuli Perheentuvan mukaan perinnettä pahentaa pikemminkin pukujen huono hoito: pesukoneessa saa pilalle vuosikymmenet kestäneet puvut, ja pesemättä pakkaaminen homehduttaa ja värjää. Villaista hametta ei myöskään voi säilyttää pitkiä aikoja huoletta: koit ja muut tuholaiset voivat herkutella suojaamatta säilytetyillä vaatteilla.
Hilu Toivonen-Alastalo ja Helena Hämäläinen valmistautuvat kuvaukseen Suomen kansantamssim ystävien puvustolla. Kuvat: Anu Kaarina Hämäläinen
Kansantanssin Riemuvuoden lisäksi Suomen Turkuun puuhataan kansanmusiikin- ja tanssin suurtapahtumaa Europeadea kesälle 2017. Nämä tapahtumat saavat varmasti katukuvaan lisää perinnevaatteita. Europeade-hanketta luotsaa Karjalaisen Nuorisoliiton toiminnanjohtaja Hilu Toivonen-Alastalo, joka moninaisten meriittiensä lisäksi on tunnettu kansallispuvun sekakäyttäjä (katso todiste vaikka täältä). Kuvauksissa hänellä oli liivihame, joka on alunperin ollut hänen yllään 11-vuotiaasta kansantanssiesityksissä. Hilun kansallispukurakkaus on kestänyt kauan, ja se kukkii kokonaisissa kansallispuvuissa ja monenlaisissa virityksissä ja tuunauksissa. Jotain kertoo sekin, että hänellä kravattitykkimyssy ja kansallispukurillit. Tsekkaa myös Karjalaisen Nuorisoliiton viime vuoden somehaaste #tuunaamunperinne, josta löytyy huikeita vinkkejä perinnevaatteiden monenlaiseen käyttöön.
Kansallispuku auttaa tarttumaan kestävään pukeutumiskulttuuriin monella tapaa: puvut ovat niin arvokkaita, että niitä tulee kohdelleeksi paremmin jo taloudellisen tappion pelosta. Materiaalit ovat laadukkaita, yllättävän helppohoitoisia, ja puvun eri osat sopivat monenlaisiin kokonaisuuksiin. Kansallispuvussa olet vapaa muotiorjuudesta, josta 1800-luvun kansallispukuintoilijat jo kirjoittivat. Kansallispuku on tehty vartalolle, eikä sinun tarvitse pingertää vartaloasi johonkin muottiin sopiaksesi vaatteeseen. Kansallispuku on myöskin muotojen mukana muuntuva.
Korjaussarjakollektiivissa puhutaan usein vaatteisiin kiintymisestä ja niiden vaalimisesta rakkaudellisesti. Kansallispukuihin on helppo kiintyä: niihin liittyy myös aineetonta arvoa. Puvut voivat johdattaa todellisille tai kuvitteellisille juurille tai jo edesmenneiden sukulaisten luo. Kansallispukuperinnettä voi myös tuulettaa kirjomalla kuvioita, pistelemällä ristipistoja ja hyödyntämällä viimeisetkin kansallispukutilkkuset muissa tuotteissa. Kansallispukuharrastuksen voi aloittaa pelastamalla kirppikseltä tai vintiltä toisen hylkäämän puvun ja alkamalla osoittaa sille välittämistä huollon ja kunnostamisen myötä. Apua saa Kansallispuku -ryhmästä ja kursseilta. Niin voi saada pitkäikäisen ja rakkaan kumppanin osaksi vaatevarastoaan.
Ennen vanhaan oli vaatteen alla salaperäisiä asioita, joilla varmistettiin vaatteen suojaaminen käyttäjältä itseltään. Yksi hyvä keino vaalia vaatetta on ottaa käyttöön hiha- eli hikilaput. Tämän päivän Maaseudun Tulevaisuuden Viikonvaihteessa julkaistiin juttumme otsikolla Historialliset hikilaput, joka avautuu pdf-muodossa tästä.Täältä blogistamme löytyy nyt luvattu hikilapun kaava.
Hikilaput ovat monista vintage-ateljeepuvuista löytyviä kaarevia kappaleita, jotka on ommeltu muutamilla pistoilla kiinni puvun kainalosaumaan. Kannattaa suojata paitsi arvokkaita, vaikeasti pestäviä ja silitettäviä vaatteita, myös kaikkia sellaisia vaatteita, jotka helposti värjäytyvät tai tahraantuvat. Vaatteita sotkee deodorantti sekä hiki että niiden sekoitus, jonka poistoon annamme vinkkejä mainitussa lehtijutussa.
Kun teet kaavan vaatteen mukaan, piirrä hihan kainalokaarre paperille, ja sen alle puolikuu. Kaari nousee korkeammalle vaatteen etupuolella. Kuva: Anu Kaarina Hämäläinen
Tee itse-jutussa hihalaput ommeltiin yksinkertaisesta, moneen kertaan pestystä puuvillasta. Reunat huoliteltiin harkkosaksilla leikaten, mutta voit myös ommella kaksinkertaiset hihalaput, jotka kestävät paremmin pesua ja hurjaa hikistä menoa. Silloin leikkaat kahdeksan kappaletta hihalapun kaavan mukaista palaa puolen sentin saumanvaroilla. Ompelujärjestys kaksinkertaiselle hihalapulle menee näin:
Ompele kaksi hihalappua yhteen sisäkaarteistaan puolen sentin päästä reunasta.
Aseta kaksi hihalappuparia yhteen niin, että yhdyssaumat ovat päällekkäin.
Ompele parit yhteen reunoja myöten siksakilla tai saumurilla, jos uskallat. Silitä.
Kiinnitä hihalaput vaatteeseen muutamilla pistoilla, jotka voit purkaa pesua varten.
Hikilappuhullutukseemme kuuluu myös erilaisten kainalolappujen valmistus ja testaus, niistä lisää myöhemmin.
Kainalolappujen kauneutta. Alakuvassa laput on laitettu oikeat puolet vastakkain, mutta käännettäviksi niitä ei kannata ommella, ettet halua kainalotoppauksia. Kuvat: Anu Kaarina Hämäläinen
Korjaussarjakollektiivin palsta Maaseudun Tulevaisuuden Viikonvaihteessa käsitteli farkkuja ja niiden hyvää hoitoa. Lehdessä paikattiin naapurin farkut kaksipuoleisen liimaliinan ja siksakin avulla. Pääset lukemaan artikkelin tästä. Totuttuun tapaan tarina jatkuu täällä ja kerromme farkkujen tuotannon ongelmakohdista.
Farkut ovat oiva esimerkki siitä, kuinka laadukkuus ja fyysinen kestävyys tekevät vaatteesta monikäyttöisen ja muotien myllerryksessä pintansa pitävän. Farkuissa näkyy ajan kuluminen ja käyttö selvästi: näiden vaatteiden kohdalla kuluneisuus on muotoutunut jopa niin tavoiteltavaksi asiaksi, että markkinoilla on 60-luvulta asti ollut keinotekoisesti kulutettuja farkkuja. Siihen asti jokaisen oli pitänyt aiheuttaa kulumat ja reiät itse. Farkkujen kivipesu keksittiin Hollywoodissa, jotta länkkärien karjapaimenet näyttivät uskottavammilta, ja sama logiikka lienee nykyajan kulutettujen farkkujen takana.
Kauhtunutta kapinaa
Farkkujen valinta on ollut joskus kapinallinen teko, sitten keino samastua ihmismassaan. Kuten Miller ja Woodward tutkimuksessaan Pohjois-Lontoon siirtolaisista ja farkuista esittävät: farkuista on tullut tavallisuuden univormu. Vaatevalinnasta ei voi enää päätellä mitä yhteiskuntaluokkaa vastaantulija edustaa, mutta hienoisia vihjeitä voi seurata.
Hipsteri vaatii sileät, tummat raakafarkut. Hevari käyttää vain mustia farkkuja. Varakkaat voivat ostaa revityt farkut designerliikkeestä ja käyttää niitä yhden sesongin. Vaatelias farkkuihminen ostaa aina saman mallin ja kätevä korjaa omansa.
Oman kehon aikaansaamat muutokset ovat jälleen pinnalla. Muutama vuosi sitten raakafarkuista tuli kova sana farkkumaailmassa, ja mm. Levi’s sekä G-Star alkoivat valmistaa sellaisia underground-merkkien vanavedessä. Raakafarkkujen idea on pesemättömyys: ne tulevat tehtaalta pesemättöminä loimen värjäyksen, kankaankudonnan ja ompelun jälkeen. Kankaassa on siten kudonnassa tarvittua tärkkiä ja todennäköisesti siniseksi värjätty loimikin sisältää kemikaaleja, jolla synteettinen indigo on saatu tarttumaan. Tummien värien intensiteetti aikaansaadaan käyttämällä prosessissa raskasmetalleja.
Lisäksi farkkuja ommellaan lämpimissä ja kosteissa halpatuotantomaissa, joissa on tavanomaista on käyttää vähittäiskauppaan lähtevien vaatteiden biologiseen suojaamiseen jotain homeenestoainetta, kuten dimetyylifumaraattia (DMF), joka aiheuttaa allergisia reaktioita. Aine kiellettiin jo 2009 EU:n alueella, mutta siitä huolimatta sitä on löytynyt tarkastuksissa toisinaan. Pintakäsittelyaineet, kuten sileyttävä formaldehydi tai mainittu homeenestoaine lähtevät pesussa tai kahdessa. Sen sijaan teollisuuden käyttämät värjäykseen ja värinkestoon liittyvät kemikaalit on suunniteltu pysymään kankaassa, joten niitä myrkkyjä ei pesemällä saa irti.
Ennen 70-lukua kaikki oli raakadenimiä, ja vaatteen ostajan piti itse saada niistä käytetyn näköiset. Farkkulegendat tuntevat monia tarinoita juuriharjalla ja hiekkapaperilla rapsuttamisesta.
Raakafarkkujen esikuvat, toisinaan mallitkin, ovat 1800-luvulta. Kuitenkin 1800-luvun farkkujen tapaan indigovärjätyt housut ovat harvinaisia. Emme väitä, että luonnonindigolla värjääminen olisi kemikaalivapaata sen kummemmin kuin mikään muukaan värjäys. Kasvivärjäyksessä käytetään puretteina ja pelkistäjinä metallisuoloja ja juuri indigokyyppiä keitellessä ovat tarpeen kumihanskat, silmä- ja hengityssuojaimet.
Puhtaaksi pestyt
Se, että tekstiili on parin pesun jälkeen sinulle turvallisempi, ei vie pois sitä vaaraa, johon väriä imevän, kosteutta sietävän ja helposti siliävän tekstiilin valmistaminen on vaateteollisuuden työntekijän altistanut. Värjäämiset saatetaan edelleen suorittaa tehdasklustereissa Kiinan esikaupunkialueilla, missä värjääjät tunnistaa sinisistä jaloista ja käsistä, ja värjäämön pesuvedet valuvat puhdistamattomana jokiin. Kärsineen näköiset farkut on todennäköisesti tehnyt prosessissa kärsinyt työntekijä. Kannattaa lukea Tappajafarkut.
Raakafarkut toivat harrastajien tietoisuuteen pesemättömyyden: ei sen, että vaate lähtee pesemättä tehtaalta, vaan sen, että farkkuja ei pestä puoleen vuoteen, jotta käyttäjän muodot piirtyvät niihin. Levi’s on lanseerannut vettä säästävän viimeistelyn, ja kehottaa myös käyttäjiä pesemään housujaan harvemmin. Ihan hyvä idea sinänsä, kunhan se ei sisällä lotraamista matonpesuaineilla ja kemiallisia pesulapalveluita. Pakastaminen tuntui olevan jonkin aikaa se juttu, mutta typeräähän se kuitenkin oli. Pakkaseen mahtuu paremmin pullaa ja mustikoita kuin sinne ei säilö farkkuja, joista hajut ja polvipussit eivät lähde pakkasessa. Lika haurastuttaa kuituja, joten pesu on sallittua vaatteen ollessa likainen farkuillekin. Kutistumista voi vähentää vetämällä kosteita farkkuja saumoista kiinni pitäen. Kuivaamisessa ei kannata kiirehtiä: farkut kuivatetaan lahkeista roikottamalla.
Myös Nurmi-farkkuja on valmistettu Keiteleellä. Kuva: Vihreät vaatteet.
Jonkinlaisena reliktinä oikeasti kotimaisesta vaateteollisuudesta on sinnitellyt Keiteleellä M.A.S.I. Company, joka ei pidä meteliä itsestään, mutta on valmistanut farkkuja, joiden kankaisiin ei tehdä Suomen ulkopuolella viimeistyksiä eikä värjäyksiä. Harmittavasti syksyn 2014 yt:t päättyivät M.A.S.I.n farkunompelijoiden osalta siihen, että farkkujen ompelu siirtyi Viroon, joka on tietysti vielä kaukoitää lähempänä.
Sopivien, eettisesti ja ekologisesti kestävien farkkujen metsästys on kohtalaisen hankalaa, mutta kannattaa metsästää myrkytöntä luomupuuvillaa ja tarkastaa tunnettujen reilun kaupan toimijoiden valikoimat. Farkkuostoksilla kannattaa jättää käsitellyt farkut kauppaan: viimeistykset ja kuluneen näköinen pinta kertovat käytetyistä kemikaaleista, pahimmillaan useissa maissa kielletystä hiekkapuhalluksesta. Farkuissa, kuten muissakin vaatteissa, pistävä haju on riittävä syy jättää ne ostamatta.
”Onhan niissä minun muotoni?”
Farkut ovat käyttäjilleen rakkaita, ja niistä ei hevillä luovuta. Epäilemme, että Nuuskamuikkunenkin käytti farmarihousuja.
”– Minä tarvitsisin ehkä uudet housut, sanoi Nuuskamuikkunen. Mutta ne eivät saa näyttää l i i a n uusilta. Minä viihdyn vain sellaisissa, joissa on minun muotoni.
– Aivan niin sanoi eukko, kiipesi tikapuille ja otti katosta housut.
– Sopisivatko nämä?
– Mutta nämä ovat niin kauhean puhtaat ja uudet, sanoi Nuuskamuikkunen surullisena. Eikö teillä ole vanhempia?”
(Tove Jansson: Muumipeikko ja pyrstötähti.)
Kuva: Muumilaakson marraskuu.
Marin korjaustarina meillä jo onkin: sinäkin voit tehdä sellaisen! Farkkuja voi paikata monella tapaa, ideoita löydät Pinterest-taulustamme Parsinta- ja paikkausideoita.
Helena Hämäläinen & Anu Kaarina Hämäläinen
Lähteitä:
Miller, D., & Woodward, S. (2012). Blue jeans: the art of the ordinary. University of California Press.
Marsh, G., Marsh, J., & Trynka, P. (2005). Denim: from cowboys to catwalks: a history of the world’s most legendary fabric. Aurum Press Limited.
Sullivan, J. (2007). Jeans: a cultural history of an American icon. Gotham.
Poutasuo, T. (2006) Farkkukirja. Minerva.
Hituri, E. (2012) Vaatteiden käsittelyn sosiaalisia ja ekologisia vaikutuksia. HAMK. Kestävän kehityksen koulutusohjelma. Opinnäytetyö.
Haukankatseemme johdosta yksikään parsimus ei mene Korjaussarjalta ohi: tässä erään opiskelutoverin korjaustarina sukista, joihin tuli sekä ristikkoparsinta että neulottu paikka.
Ristikkoparsinta.
”Vain vuoden ikään ehtineet broken seed stitch villasukkani, jotka olivat kovalla käytöllä kenkien sisällä, ehkäpä alkunperinkin hiukan harvat tiheydeltään ja sukkalangoissa oli villa lisäksi 25% nylonia, menivät rumasti rikki pohjistaan. Joten oli aika korjata tilannetta.
Ekassa kuvassa mummuni minulle lapsena opettama ristikkoparsinta, hiukan löyhempänä, koska jää tulevan läpän alle. Molempiin sukkiin myös vahvistin kantapäitä, jotka eivät vielä olleet kokonaan puhki.
Neulottu paikka.
Molempiin sukkiin tuli päkiöiden kohdalle Ritva Koskennurmi-Sivosen Korjaa neule -nettisivun opeilla toteutetut läppäkorjaukset lähes samoilla langoilla kuin alunperinkin. Paikoista tuli oikein hyvät, hiukan herkkähipiäisenä läpän sivureunan kiinnittämistä voisi vielä hioa tasaisemmaksi ts. kokeilla laakeampia pistoja tms. Höyrytys vielä päälle.”
Upeat sukat, joita todella kannattaa parsia. Kiitokset Marille!
Viime perjantaina julkaistun Maaseudun Tulevaisuuden jutun aiheena oli näkyvä paikkaus. Inspiroiduimme japanilaisesta estetiikasta ja päädyimme kittiläläislähtöisen reikäisen trikoopaidan paikkaamiseen. Artikkeli on luettavissa pdf-muodossa täällä. Jatkamme vielä aiheesta sukeltaen satojen vuosien taakse Japaniin.
Otsikossa oleva huudahdus on japania ja tarkoittaa: mitä tuhlausta! Rikki menneiden esineiden ainutlaatuisuuden estetiikkaa voi lähteä tarkastelemaan kahden japanilaisen legendan kautta.
Ensimmäinen käsittelee kulhoa, joka tunnetaan nimellä Tsutsui Zutsu. Kulho kuului 1500-luvulla Japanissa eläneelle sotilasdiktaattorille Toyotomi Hideyoshille, jonka oma tarina on ryysyistä rikkauksiin -tyyppinen legenda. Hideyoshin aseenkantaja rikkoi arvokkaan kulhon illanvietossa, ja pelkäsi karmeaa kostoa. Tilanteen pelasti toinen vieras lausumalla runon, joka on jälkipolvien luettavissa Ise Monogatari – runokokoelmassa (alkuperäinen teksti ja käännnös englanniksi täältä). Kulho korjattiin ja se palveli ihailtuna vielä pitkään. Kulho symboloi huonoa onnea, joka voidaan kääntää hyväksi.
Myös teemestari Sen no Rikuyn kerrotaan kiinnostuneen rikkoutuneesta keramiikasta usein. Hänen mielestään korjatut esineet olivat suurenmoisia, sillä paitsi että ne antoivat esteettistä mielihyvää, ne kuvastivat myös ikuisesti läsnäolevaa rikkoutumisen hetkeä. Tätä innostusta kuvaa tarina, jossa mestari Rikuya kestinnyt ja kiitosta vaille jäänyt isäntä rikkoo hienon kannunsa kiukuspäissään. Kannu korjattiin, ja seuraavalla visiitillä Sen no Rikuy olikin huokaissut, että nythän se kannu on suurenmoinen. Se, että kallis kannu oli ollut ehjä ja uutuudenkiiltävä, oli ollut mestarista mitäänsanomatonta, ja vasta korjatussa oli ollut sitä jotain.
Korjatun keramiikan ihailtavuuteen liittyvät myös käsitteet wabi ja sabi, jotka kuvaavat suojeltavia ja säilytettäviä vaatimattomuuden, yksinkertaisuuden, ajan myötä kehittyvän patinan, kulumisen ja hajoamisen ajatuksia, joita zeniläisen ajattelun pohjalta kehittyneessä estetiikassa arvostetaan. Jännittävää on, että näihin ajatuksiin liittyen ajan hampaan ja huonon onnen kolhimia esineitä alettiin korjata niin suurella lempeydellä, että tähän työhön voitiin käyttää vain arvokkaimpia materiaaleja, jotka nostivat esineen arvoa entisestään.
Kintsugi tarkoittaa keramiikan korjaamisen menetelmää, jossa sen sijaan, että pyrittäisiin mahdollisimman huomaamattomaan korjaamiseen, korostetaan halkeamia kullalla. Kintsugi- menetelmässä käytetään urushi-lakkaa kulta- tai hopeajauheella. Kaikki kultainen oli muodissa 1500-luvun japanilaisen soturiluokan parissa, mutta loisto himmeni hieman 1600-luvulle tultaessa vaatimattomampaan, hienostuneempaan tyyliin. Kintsugin taito säilyi kuitenkin 1900-luvulle saakka. Kintsugin rinnalla on säilynyt tomotsugi-menetelmä, jossa pyritään käyttämään esineessä alunperinkin olleita palasia, sekä yobitsugi-menetelmä, jossa korjataan esine liittämällä siihen muuta keramiikkaa: saviastiassa saattaa olla posliinilautasen osia.
Elämän kankaat
Myöskin japanilaiset keräilyharvinaisuudet, antiikkiset boro-tekstiilit, sisältävät ajan ja käytön tuoman esteettisen arvon. Boro-tyyli syntyi käsityöläisten ja kauppiaiden käytössä. Kaikilla ei ollut varaa silkkiin, ja puuvillakin tuontitavarana oli kallista. Japanissa kasvatettiin hamppua ja värjättiin indigolla. Näin oli tapana, että yksi vaate kesti koko eliniän ja vieläkin kauemmas, ja sitä yhtä vaatetta tarpeen mukaan paikattiin ja parsittiin. Lopputulos oli upea, paksu kerros vuosia ja tarinoita. Boro-tekstiilejä on säilynyt edo-, meiji-, taisho- ja showa-kausilta: äärimmäisen säästäväisyys kankaan käytön suhteen ulottuu siis neljän sadan vuoden ajanjaksolle. Tokiossa vierailevat voivat käydä ihailemassa Amuse-museon pysyvää Boro-tekstiilien näyttelyä.
Bodoko-tekstiili on suuri peitto tai kangas, joka syntyy boron tapaan tilkuista paikkaamalla ja kokoamalla. Bodoko kääntyy elämän kankaaksi, jonka päälle syntyivät lapsetkin. Saattoi olla, että bodokon ompelivat isovanhemmat uudelle perheelle, ja se sisälsi jo edesmenneiden sukulaisten vaatteita.
Japanilainen nukkumatakki, eli donja. Kuva: Amuse – museo
Koko perhe saattoi nukkua nukkumatakin eli donjan sisällä. Donjaan kerättiin samaan tapaan tilkkuja ja kerroksia, ja lopulta se oli paksu ja painava tikattu kimono, jonka sisään mahtui useampi ihminen lämmittelemään.
Näkyvää paikkausta
Olemme Korjaussarjakollektiivissa ihailleet kintsugia ja boro-tekstiilejä jo kauan. Kintsugi ja kintsukuroi-lempemme on koottu Pinterestiimme. Olemme puhuneet myös metaforisesta korjaamisesta, jossa korjaamisen teko ja siihen käytetty aika voi olla suorastaan suhteeton vaatteen alkuperäiseen arvoon nähden. Innostavia esimerkkejä paikkaamisesta on esillä myöskin Pinterestissämme.
Kintsugin tapaan voi paikata myös arvokkaalla käsityöllä: muutamat Tom of Hollandin parsimat neuleet ovat kuin kullalla korjattuja siksi, että valmisvaatteeseen on tehty aikaa, taitoa ja tarkkavaisuutta vaativa paikka, joka kohottaa vaatteen arvoa. Kerrassaan koinsyömiä neuleita parsii tekstiilitaiteilija Celia Pym. Hänen töissään on huolella ja varsin näkyvästi parsittuja vaatteita, joissa toisinaan alkuperäistä vaatetta ei ole kuin nimeksi jäljellä. Celia on kuvannut taiteensa tarkoitusta juurikin huolenpidoksi: käytetyn vaatteen paikkaaminen voi olla intiimi välittämisen teko.
Ikemiya, M., & Rosner, D. K. (2014). Broken probes: toward the design of worn media. Personal and ubiquitous computing, 18(3), 671-683.
Bartlett, Christy. (2008) Tearoom View of Mended Ceramics. Ceramics Mended with Lacquer – Fundamental Aesthetic Principles, Techniques and Artistic Concepts. The Aesthetics of Mended Japanese Ceramics.
Rabin Wallinger, Sasha (2012) Mottainai: The Fabric of Life, Lessons in Frugality from Traditional Japan, TEXTILE, 10:3, 336-344
Kirjoitimme perjantaina 22.1.2016 Maaseudun Tulevaisuuden Viikonvaihteeseen siitä, miten voi vältellä vaatteen pesua. Jutun kuvauksissa tuuletimme sankassa lumipyryssä villaiset paidat, -huivit, -sukat, -sisutustekstiilit, kansallispuvun hameet ja itsemme. Anopin upea ryijykin sai lumipesun. Juttu on luettavissa pdf-muodossa tästä. Oli taas täysin toivotonta mahduttaa kaikki tuuletus ja lumipesuvinkkimme yhteen artikkeliin, joten jatkamme tästä ajankohtaisesta aiheesta.
Hyvistä aikeista ja eettisistä ostoksista ei ole hyötyä, jos tylsänä pidetty huolto-osio vaatteen käyttöketjusta ei pelaa. Viitseliäs vaatehuolto on jokapäiväinen teko kestävämmän pukeutumiskulttuurin puolesta: pesuvälien pidentäminen säästää energiaa, vettä ja vähentää kemikaalien käyttöä. Pesun karttaminen säästää myös vaatetta ja varojasi. Mikä parasta, näin voit pienentää vaatteen ekologista jalanjälkeä omilla taidoillasi ja arkisilla valinnoillasi. Vaatehuolto on rutiineja, ja siihen kuuluu esimerkiksi se, mitä vaatteelle tehdään kun se riisutaan.
Villatekstien tuueltusta ja lumipesua. Kuvat: Anu Kaarina Hämäläinen
Puhtaalla lumella peseminen sopii kaikenlaisille villatekstiileille takeista sukkiin. Se poistaa tunkkaisen hajun ja pölyn tekstiileistä. Lumessa pyörittelyn lisäksi työvälineenä voi olla vaateharja. Lumipesu on hidasta, sillä siihen kuuluu vaatteen jäähdyttäminen ulkoilmassa ennen pesua ja kuivattaminen sisällä sen jälkeen. MT:n artikkelissa neuvomaamme lumipesuohjetta voi soveltaa vaatteillekin, kunhan harjaa lumen hyvin pois lopuksi kansallispuvun lumipesun oppeja noudattaen. Soja Murto on tehnyt aiheesta videoitakin.
Jos innostut oikein kunnolla, niin tämä panda näyttää kokovartalopesun mallia.
Huomio antiikkiryijyjen ja muiden arvotekstiilien omistajat: konservointikeskus ei suosittele lumipesua, vaan antaa täällä vinkkejä hellävaraisempaan kohteluun.
Talviauringon tehoa
Aurinkoisempina talvipäivinä voi lumihankea hyödyntää myös pyykin valkaisuun. Entisaikain kodeissa kevättalvella pestiin valkopyykkiä eli lakanoita, ja levitettiin käytössä kellastuneet valkoiset hangelle. Tehovoima voi olla uv-säteilyssä, jota lumi vielä tehostaa heijastamalla. Uv-säteily pilkkoo tahroja ja vaalentaa tekstiilejä, sillä se saa elektronit pomppimaan värimolekyyleissä, jolloin ne hapettuvat ja vaalenevat. Kuitenkaan uv-säteilyä ei pitäisi Suomessa talvisaikaan olla juuri nimeksikään, joten sen tehokkuudesta talvivalkaisussa ei voi olla varma. Vaikuttamassa voi olla muitakin tekijöitä.
Lakanoiden lisäksi aurinko huoltaa myös muita tekstiilejä, kuten vaaleita vaatteita, joissa on pesusta huolimatta kummittelevia tahroja. Haisevat urheilutekstiilit ja kestovaipat hyötyvät myös uv-valosta, sillä säteily tappaa bakteereja ja valkaisee tahroja. Kohtuus on hyvästä tässäkin hommassa, sillä uv-säteily valkaisee tahrojen lisäksi tietysti koko kangasta, ellei väreillä ole hyvää ultraviolettisäteilyn kestoa. Pidemmän päälle aurinko myös haurastuttaa ja kellastuttaa puuvillaa.
Auringossa tuulettaminen ei koskaan sovi villaisille tai silkkisille vaatteille, sillä uv-säteily polttaa ja kellastaa ne hyvin nopeasti. Sen sijaan pilvinen talvisää on niille oikein hyvä.
Otsonia pintaan
Tuuletuksen tehokkuus on hieman kosteassa ilmassa, jossa on happea ja otsonia. Pakkasella tuuletettu vaate tuoksuu raikkaalta siksikin, että kylmyys hidastaa vaatteessa olevien mikrobien toimintaa. Tuuletus ja vaatehuolto ennaltaehkäisevät tekstiilituholaisia, mutta eivät poista ongelmaa. Koin toukkiin ja turkiskuoriaisiin tepsii vasta tuntikausien saunottaminen tai viikon pakastaminen. Hyönteisongelman ennaltaehkäisemiseksi kannattaa kirppikseltä hankitut riskaabelit tekstiilit pakastaa ennen käyttöönottoa.
Tuuleta, hyvä ihminen. Irja Terrisuon neuvoja tuuletukseen. Kuva: Teerisuo, 1953.
Raikas tuoksu tekstiiliin tarttuu hapesta ja otsonista. Kummallakin on puhdistavia ominaisuuksia. Otsonilla desinfioidaan käytettyjä autoja ja juomavettäkin, miksei siis kotioloissa tekstiiliäkin! Voit yrittää huijata pesusta huolimatta löyhkäävää treenipaitaa tuulettamalla: hajumolekyylien sijaan siihen voi kiinnittyä happi- ja otsonimolekyylejä.
Ja mitä tehdä vaatteille, kun ne illalla riisuu? Tarkista, tarvitsevatko vaatteet pesua tai tahranpoistoa ,sillä vaatteiden säilyttäminen likaisena pahentaa tilannetta. Jos vaatteissa ei ole näkyviä tahroja, eikä niitä ole puettu aivan ihoa vasten, riittää puhdistamiseen Irja Teerisuon vinkki: ripusta vaatteet henkarille, harjaa ne ja tuuleta avoimen ikkunan edessä. Kosteus rentouttaa tekstiilin kuidut, jolloin villaiset, puuvillaiset ja viskoosiset vaatteet siliävät ihan itsekseen. Tekokuituisia vaatteita tuuletus ei suorista kovin hyvin, mutta nekin hyötyvät tästä muuten.
Korjaussarjakollektiivi 