Vapaudu muotiorjuudesta – pukeudu kansallispukuun!

Kalevalanpäivän kunniaksi halusimme kirjoittaa kansallispuvusta, joka on pitkäikäinen ja kestävä juhlapuku. Mahtavan aiheen kunniaksi kävimme Suomalaisen Kansantanssin Ystävien puvustolla yhdessä Karjalaisen Nuorisoliiton toiminnanjohtajan Hilu Toivonen-Alastalon kanssa.  Maaseudun Tulevaisuuden Viikonvaihteessa Tee itse-palstalla 26.2. julkaistun jutun saat luettavaksesi tästä.

Kansantanssin Ystävillä meidät otettiin vastaan ystävällisesti: rekissä oli valmiina parsimista ja huoltamista vailla olevia kansallispuvun osia, mikäs sen ihanampaa! Eeva Heinonen esitteli käytössä kärsineitä vaatteita ja myös sitä, kuinka SKY:n pukuvarastolla niitä hoidetaan. Esimerkiksi oli aseteltu osiinsa purettu miehen liivi, joka oli pitkässä käytössä tahriintunut ja sen kangas oli kulunut. Puretun liivin villakangasta oli parsittu raidalevyisellä siksakilla ja käsin viimeistellen. Uusi vuori oli pellavasta, jolloin liivi saa ryhdikkäämmän muodon. Liivin olka- ja kädentiesaumoissa oli vahvikkeena tukinauhaa, joka jää piiloon vuoren alle. SKY:n puvuston ohjeissa kehotetaan tuulettamaan villaiset osat ja pesemään puuvillaiset. Kuitenkin hikisenä muovikassiin sullominen on tavallinen rike, mitä pukujen vuokraajat harrastavat. Muistakaa nyt: tuulettakaa, tuulettakaa, tuulettakaa.

Anni Aallon korjaama liivi työpöydällä. Kuva: Anu Kaarina Hämäläinen

2016 vietetään Kansantanssin Riemuvuotta sen muistoksi, että 1866 Taiteilijaseuran vuosijuhlassa tanssittiin ensimmäistä kertaa suomalaisia kansantansseja yleisölle. Tilaisuus oli merkittävä siksikin, että tanssijoilla oli yllään ainakin osittain kotiseuduilta kerättyjä kansanpukuja – niitä samoja, joiden perusteella kansallispuvut myöhemmin koottiin. Tästä tilaisuudesta tallentuneita kuvia voi ihailla Finnassa.

Kansantanssijoiden lempi kansallispukuihin on kestävää laatua: pukutoiminta aloitettiin 1907 ohjeiden ja tarvikkeiden myynnillä. SKY on ollut mukana myös Kansallispuku-neuvoston perustamisessa. Kansallispuku-keskuksessa neuvotaan ja koulutetaan kaikissa kansallispukuihin liittyvissä asioissa, myös huollossa. Kansallispukukeskus löytyy Jyväskylästä Suomen Käsityön museosta.

Korjausta odottavia kansallispukuja. Kuvat: Anu Kaarina Hämäläinen

Voi väittää, että pitkäikäinen SKY:n puvusto Töölössä on ehkä kaikkien vaatelainaamojen äiti. Pienellä summalla sieltä saa asiantuntevien ohjeiden kera haluamansa kansallispuvun käyttöönsä. Myös muut tanssiseurat vuokraavat pukuja. Kansallispuvun sekakäyttöäkin voi kokeilla vuokraamalla vaikka pelkän hameen tai liivin, jos ei muuten uskalla. Kansallispuvun hame on yllättävän monikäyttöinen vaate. Tuomiota on turha pelätä: vaikka naisihminen vetää tuolla jalkaansa miesten puvun housut, ei salama iske eikä vasara vapisuta. Eeva Heinosen ja Annuli Perheentuvan mukaan perinnettä pahentaa pikemminkin pukujen huono hoito: pesukoneessa saa pilalle vuosikymmenet kestäneet puvut, ja pesemättä pakkaaminen homehduttaa ja värjää. Villaista hametta ei myöskään voi säilyttää pitkiä aikoja huoletta: koit ja muut tuholaiset voivat herkutella suojaamatta säilytetyillä vaatteilla.

Hilu Toivonen-Alastalo ja Helena Hämäläinen valmistautuvat kuvaukseen Suomen kansantamssim ystävien puvustolla. Kuvat: Anu Kaarina Hämäläinen

Kansantanssin Riemuvuoden lisäksi Suomen Turkuun puuhataan kansanmusiikin- ja tanssin suurtapahtumaa Europeadea kesälle 2017. Nämä tapahtumat saavat varmasti katukuvaan lisää perinnevaatteita. Europeade-hanketta luotsaa Karjalaisen Nuorisoliiton toiminnanjohtaja Hilu Toivonen-Alastalo, joka moninaisten meriittiensä lisäksi on tunnettu kansallispuvun sekakäyttäjä (katso todiste vaikka täältä). Kuvauksissa hänellä oli liivihame, joka on alunperin ollut hänen yllään 11-vuotiaasta kansantanssiesityksissä. Hilun kansallispukurakkaus on kestänyt kauan, ja se kukkii kokonaisissa kansallispuvuissa ja monenlaisissa virityksissä ja tuunauksissa. Jotain kertoo sekin, että hänellä kravattitykkimyssy ja kansallispukurillit. Tsekkaa myös Karjalaisen Nuorisoliiton viime vuoden somehaaste #tuunaamunperinne, josta löytyy huikeita vinkkejä perinnevaatteiden monenlaiseen käyttöön.

Kansallispuku auttaa tarttumaan kestävään pukeutumiskulttuuriin monella tapaa: puvut ovat niin arvokkaita, että niitä tulee kohdelleeksi paremmin jo taloudellisen tappion pelosta. Materiaalit ovat laadukkaita, yllättävän helppohoitoisia, ja puvun eri osat sopivat monenlaisiin kokonaisuuksiin. Kansallispuvussa olet vapaa muotiorjuudesta, josta 1800-luvun kansallispukuintoilijat jo kirjoittivat. Kansallispuku on tehty vartalolle, eikä sinun tarvitse pingertää vartaloasi johonkin muottiin sopiaksesi vaatteeseen. Kansallispuku on myöskin muotojen mukana muuntuva.

Korjaussarjakollektiivissa puhutaan usein vaatteisiin kiintymisestä ja niiden vaalimisesta rakkaudellisesti. Kansallispukuihin on helppo kiintyä: niihin liittyy myös aineetonta arvoa. Puvut voivat johdattaa todellisille tai kuvitteellisille juurille tai jo edesmenneiden sukulaisten luo. Kansallispukuperinnettä voi myös tuulettaa kirjomalla kuvioita, pistelemällä ristipistoja ja hyödyntämällä viimeisetkin kansallispukutilkkuset muissa tuotteissa. Kansallispukuharrastuksen voi aloittaa pelastamalla kirppikseltä tai vintiltä toisen hylkäämän puvun ja alkamalla osoittaa sille välittämistä huollon ja kunnostamisen myötä. Apua saa Kansallispuku -ryhmästä ja kursseilta.  Niin voi saada pitkäikäisen ja rakkaan kumppanin osaksi vaatevarastoaan.

 

Anu Kaarina Hämäläinen

 

Lähteitä:

Holst, Leena: Kansallispuku. 2011.

Lönnqvist, Bo: Kansanpuku ja kansallispuku. 1978.

Ei ketunhäntä, vaan hikilappu kainalossa! – Tulostettava hihalapun kaava

Ennen vanhaan oli vaatteen alla salaperäisiä asioita, joilla varmistettiin vaatteen suojaaminen käyttäjältä itseltään. Yksi hyvä keino vaalia vaatetta on ottaa käyttöön hiha- eli hikilaput. Tämän päivän Maaseudun Tulevaisuuden Viikonvaihteessa julkaistiin juttumme otsikolla Historialliset hikilaput, joka avautuu pdf-muodossa tästä.Täältä blogistamme löytyy nyt luvattu hikilapun kaava.

Hikilaput ovat monista vintage-ateljeepuvuista löytyviä kaarevia kappaleita, jotka on ommeltu muutamilla pistoilla kiinni puvun kainalosaumaan. Kannattaa suojata paitsi arvokkaita, vaikeasti pestäviä ja silitettäviä vaatteita, myös kaikkia sellaisia vaatteita, jotka helposti värjäytyvät tai tahraantuvat. Vaatteita sotkee deodorantti sekä hiki että niiden sekoitus, jonka poistoon annamme vinkkejä mainitussa lehtijutussa.

Kun teet kaavan vaatteen mukaan, piirrä hihan kainalokaarre paperille, ja sen alle puolikuu. Kaari nousee korkeammalle vaatteen etupuolella. Kuva: Anu Kaarina Hämäläinen

Hihalapun kaava avautuu tästä pdf-muodossa tulostettavaksi.

Tee itse-jutussa hihalaput ommeltiin yksinkertaisesta, moneen kertaan pestystä puuvillasta. Reunat huoliteltiin harkkosaksilla leikaten, mutta voit myös ommella kaksinkertaiset hihalaput, jotka kestävät paremmin pesua ja hurjaa hikistä menoa. Silloin leikkaat kahdeksan kappaletta hihalapun kaavan mukaista palaa puolen sentin saumanvaroilla. Ompelujärjestys kaksinkertaiselle hihalapulle menee näin:

• Ompele kaksi hihalappua yhteen sisäkaarteistaan puolen sentin päästä reunasta.
• Leikkaa saumaan hakkeja terävillä saksilla. Silitä sauma auki.
• Aseta kaksi hihalappuparia yhteen niin, että yhdyssaumat ovat päällekkäin.
• Ompele parit yhteen reunoja myöten siksakilla tai saumurilla, jos uskallat. Silitä.
• Kiinnitä hihalaput vaatteeseen muutamilla pistoilla, jotka voit purkaa pesua varten.

Hikilappuhullutukseemme kuuluu myös erilaisten kainalolappujen valmistus ja testaus, niistä lisää myöhemmin.

Kainalolappujen kauneutta. Alakuvassa laput on laitettu oikeat puolet vastakkain, mutta käännettäviksi niitä ei kannata ommella, ettet halua kainalotoppauksia. Kuvat: Anu Kaarina Hämäläinen

 

Raakafarkuista ja farkkujen paikkaamisesta

Korjaussarjakollektiivin palsta Maaseudun Tulevaisuuden Viikonvaihteessa käsitteli farkkuja ja niiden hyvää hoitoa. Lehdessä paikattiin naapurin farkut kaksipuoleisen liimaliinan ja siksakin avulla. Pääset lukemaan artikkelin tästä. Totuttuun tapaan tarina jatkuu täällä ja kerromme farkkujen tuotannon ongelmakohdista.

Farkut ovat oiva esimerkki siitä, kuinka laadukkuus ja fyysinen kestävyys tekevät vaatteesta monikäyttöisen ja muotien myllerryksessä pintansa pitävän. Farkuissa näkyy ajan kuluminen ja käyttö selvästi: näiden vaatteiden kohdalla kuluneisuus on muotoutunut jopa niin tavoiteltavaksi asiaksi, että markkinoilla on 60-luvulta asti ollut keinotekoisesti kulutettuja farkkuja. Siihen asti jokaisen oli pitänyt aiheuttaa kulumat ja reiät itse. Farkkujen kivipesu keksittiin Hollywoodissa, jotta länkkärien karjapaimenet näyttivät uskottavammilta, ja sama logiikka lienee nykyajan kulutettujen farkkujen takana.

Kauhtunutta kapinaa

Farkkujen valinta on ollut joskus kapinallinen teko, sitten keino samastua ihmismassaan. Kuten Miller ja Woodward tutkimuksessaan Pohjois-Lontoon siirtolaisista ja farkuista esittävät: farkuista on tullut tavallisuuden univormu. Vaatevalinnasta ei voi enää päätellä mitä yhteiskuntaluokkaa vastaantulija edustaa, mutta hienoisia vihjeitä voi seurata.

Revityt farkut eivät ole kestävää muotia. Melkein-farkut, jotka sanovat: “Ette muuten arvaakaan, missä mä oon ollut.” Kuva: Fame Flynet

Hipsteri vaatii sileät, tummat raakafarkut. Hevari käyttää vain mustia farkkuja. Varakkaat voivat ostaa revityt farkut designerliikkeestä ja käyttää niitä yhden sesongin. Vaatelias farkkuihminen ostaa aina saman mallin ja kätevä korjaa omansa.

Oman kehon aikaansaamat muutokset ovat jälleen pinnalla. Muutama vuosi sitten raakafarkuista tuli kova sana farkkumaailmassa, ja mm. Levi’s sekä G-Star alkoivat valmistaa sellaisia underground-merkkien vanavedessä. Raakafarkkujen idea on pesemättömyys: ne tulevat tehtaalta pesemättöminä loimen värjäyksen, kankaankudonnan ja ompelun jälkeen. Kankaassa on siten kudonnassa tarvittua tärkkiä ja todennäköisesti siniseksi värjätty loimikin sisältää kemikaaleja, jolla synteettinen indigo on saatu tarttumaan. Tummien värien intensiteetti aikaansaadaan käyttämällä prosessissa raskasmetalleja.

Lisäksi farkkuja ommellaan lämpimissä ja kosteissa halpatuotantomaissa, joissa on tavanomaista on käyttää vähittäiskauppaan lähtevien vaatteiden biologiseen suojaamiseen jotain homeenestoainetta, kuten dimetyylifumaraattia (DMF), joka aiheuttaa allergisia reaktioita. Aine kiellettiin jo 2009 EU:n alueella, mutta siitä huolimatta sitä on löytynyt tarkastuksissa toisinaan. Pintakäsittelyaineet, kuten sileyttävä formaldehydi tai mainittu homeenestoaine lähtevät pesussa tai kahdessa. Sen sijaan teollisuuden käyttämät värjäykseen ja värinkestoon liittyvät kemikaalit on suunniteltu pysymään kankaassa, joten niitä myrkkyjä ei pesemällä saa irti.

Raakafarkuissa näkyvät käytön jäljet. Heddles: Fade of the Day. Farkut: Hans Company.

Ennen 70-lukua kaikki oli raakadenimiä, ja vaatteen ostajan piti itse saada niistä käytetyn näköiset. Farkkulegendat tuntevat monia tarinoita juuriharjalla ja hiekkapaperilla rapsuttamisesta.

Raakafarkkujen esikuvat, toisinaan mallitkin, ovat 1800-luvulta. Kuitenkin 1800-luvun farkkujen tapaan indigovärjätyt housut ovat harvinaisia. Emme väitä, että luonnonindigolla värjääminen olisi kemikaalivapaata sen kummemmin kuin mikään muukaan värjäys. Kasvivärjäyksessä käytetään puretteina ja pelkistäjinä metallisuoloja ja juuri indigokyyppiä keitellessä ovat tarpeen kumihanskat, silmä- ja hengityssuojaimet.

 

Puhtaaksi pestyt

Se, että tekstiili on parin pesun jälkeen sinulle turvallisempi, ei vie pois sitä vaaraa, johon väriä imevän, kosteutta sietävän ja helposti siliävän tekstiilin valmistaminen on vaateteollisuuden työntekijän altistanut. Värjäämiset saatetaan edelleen suorittaa tehdasklustereissa Kiinan esikaupunkialueilla, missä värjääjät tunnistaa sinisistä jaloista ja käsistä, ja värjäämön pesuvedet valuvat puhdistamattomana jokiin. Kärsineen näköiset farkut on todennäköisesti tehnyt prosessissa kärsinyt työntekijä. Kannattaa lukea Tappajafarkut.

Raakafarkut toivat harrastajien tietoisuuteen pesemättömyyden: ei sen, että vaate lähtee pesemättä tehtaalta, vaan sen, että farkkuja ei pestä puoleen vuoteen, jotta käyttäjän muodot piirtyvät niihin. Levi’s on lanseerannut vettä säästävän viimeistelyn, ja kehottaa myös käyttäjiä pesemään housujaan harvemmin. Ihan hyvä idea sinänsä, kunhan se ei sisällä lotraamista matonpesuaineilla ja kemiallisia pesulapalveluita. Pakastaminen tuntui olevan jonkin aikaa se juttu, mutta typeräähän se kuitenkin oli. Pakkaseen mahtuu paremmin pullaa ja mustikoita kuin sinne ei säilö farkkuja, joista hajut ja polvipussit eivät lähde pakkasessa. Lika haurastuttaa kuituja, joten pesu on sallittua vaatteen ollessa likainen farkuillekin. Kutistumista voi vähentää vetämällä kosteita farkkuja saumoista kiinni pitäen. Kuivaamisessa ei kannata kiirehtiä: farkut kuivatetaan lahkeista roikottamalla.

Myös Nurmi-farkkuja on valmistettu Keiteleellä. Kuva: Vihreät vaatteet.

Jonkinlaisena reliktinä oikeasti kotimaisesta vaateteollisuudesta on sinnitellyt Keiteleellä M.A.S.I. Company, joka ei pidä meteliä itsestään, mutta on valmistanut farkkuja, joiden kankaisiin ei tehdä Suomen ulkopuolella viimeistyksiä eikä värjäyksiä.  Harmittavasti syksyn 2014 yt:t päättyivät M.A.S.I.n farkunompelijoiden osalta siihen, että farkkujen ompelu siirtyi Viroon, joka on tietysti vielä kaukoitää lähempänä.

Sopivien, eettisesti ja ekologisesti kestävien farkkujen metsästys on kohtalaisen hankalaa, mutta kannattaa metsästää myrkytöntä luomupuuvillaa ja tarkastaa tunnettujen reilun kaupan toimijoiden valikoimat. Farkkuostoksilla kannattaa jättää käsitellyt farkut kauppaan: viimeistykset ja kuluneen näköinen pinta kertovat käytetyistä kemikaaleista, pahimmillaan useissa maissa kielletystä hiekkapuhalluksesta. Farkuissa, kuten muissakin vaatteissa, pistävä haju on riittävä syy jättää ne ostamatta.

 

”Onhan niissä minun muotoni?”

Farkut ovat käyttäjilleen rakkaita, ja niistä ei hevillä luovuta. Epäilemme, että Nuuskamuikkunenkin käytti farmarihousuja.

”– Minä tarvitsisin ehkä uudet housut, sanoi Nuuskamuikkunen. Mutta ne eivät saa näyttää l i i a n uusilta. Minä viihdyn vain sellaisissa, joissa on minun muotoni.

– Aivan niin sanoi eukko, kiipesi tikapuille ja otti katosta housut.
– Sopisivatko nämä?
– Mutta nämä ovat niin kauhean puhtaat ja uudet, sanoi Nuuskamuikkunen surullisena. Eikö teillä ole vanhempia?”
(Tove Jansson: Muumipeikko ja pyrstötähti.)

 

Kuva: Muumilaakson marraskuu.

 

Marin korjaustarina meillä jo onkin: sinäkin voit tehdä sellaisen! Farkkuja voi paikata monella tapaa, ideoita löydät Pinterest-taulustamme Parsinta- ja paikkausideoita.

 

 

Helena Hämäläinen & Anu Kaarina Hämäläinen

Lähteitä:

Miller, D., & Woodward, S. (2012). Blue jeans: the art of the ordinary. University of California Press.

Marsh, G., Marsh, J., & Trynka, P. (2005). Denim: from cowboys to catwalks: a history of the world’s most legendary fabric. Aurum Press Limited.

Sullivan, J. (2007). Jeans: a cultural history of an American icon. Gotham.

Poutasuo, T. (2006) Farkkukirja. Minerva.

Hituri, E. (2012) Vaatteiden käsittelyn sosiaalisia ja ekologisia vaikutuksia. HAMK. Kestävän kehityksen koulutusohjelma. Opinnäytetyö.

http://www.greenpeace.org/eastasia/news/stories/toxics/2010/textile-pollution-xintang-gurao/

 

Villasukan parsintaa Ritvan ja mummun opein

Haukankatseemme johdosta yksikään parsimus ei mene Korjaussarjalta ohi: tässä erään opiskelutoverin korjaustarina sukista, joihin tuli sekä ristikkoparsinta että neulottu paikka.

Ristikkoparsinta.

”Vain vuoden ikään ehtineet broken seed stitch villasukkani, jotka olivat kovalla käytöllä kenkien sisällä, ehkäpä alkunperinkin hiukan harvat tiheydeltään ja sukkalangoissa oli villa lisäksi 25% nylonia, menivät rumasti rikki pohjistaan. Joten oli aika korjata tilannetta.

Ekassa kuvassa mummuni minulle lapsena opettama ristikkoparsinta, hiukan löyhempänä, koska jää tulevan läpän alle. Molempiin sukkiin myös vahvistin kantapäitä, jotka eivät vielä olleet kokonaan puhki.

Neulottu paikka.

Molempiin sukkiin tuli päkiöiden kohdalle Ritva Koskennurmi-Sivosen Korjaa neule -nettisivun opeilla toteutetut läppäkorjaukset lähes samoilla langoilla kuin alunperinkin. Paikoista tuli oikein hyvät, hiukan herkkähipiäisenä läpän sivureunan kiinnittämistä voisi vielä hioa tasaisemmaksi ts. kokeilla laakeampia pistoja tms. Höyrytys vielä päälle.”

Upeat sukat, joita todella kannattaa parsia. Kiitokset Marille!

Vaatteen paikkaaminen japanilaisessa hengessä – Mottainai!

Viime perjantaina julkaistun Maaseudun Tulevaisuuden jutun aiheena oli näkyvä paikkaus. Inspiroiduimme japanilaisesta estetiikasta ja päädyimme kittiläläislähtöisen reikäisen trikoopaidan paikkaamiseen. Artikkeli on luettavissa pdf-muodossa täällä. Jatkamme vielä aiheesta sukeltaen satojen vuosien taakse Japaniin.

Otsikossa oleva huudahdus on japania ja tarkoittaa: mitä tuhlausta! Rikki menneiden esineiden ainutlaatuisuuden estetiikkaa voi lähteä tarkastelemaan kahden japanilaisen legendan kautta.

 

Edo-kauden korjattu teekulho. Freer Gallery of Art

Ensimmäinen käsittelee kulhoa, joka tunnetaan nimellä Tsutsui Zutsu. Kulho kuului 1500-luvulla Japanissa eläneelle sotilasdiktaattorille Toyotomi Hideyoshille, jonka oma tarina on ryysyistä rikkauksiin -tyyppinen legenda. Hideyoshin aseenkantaja rikkoi arvokkaan kulhon illanvietossa, ja pelkäsi karmeaa kostoa. Tilanteen pelasti toinen vieras lausumalla runon, joka on jälkipolvien luettavissa Ise Monogatari – runokokoelmassa (alkuperäinen teksti ja käännnös englanniksi täältä). Kulho korjattiin ja se palveli ihailtuna vielä pitkään. Kulho symboloi huonoa onnea, joka voidaan kääntää hyväksi.

Myös teemestari Sen no Rikuyn kerrotaan kiinnostuneen rikkoutuneesta keramiikasta usein. Hänen mielestään korjatut esineet olivat suurenmoisia, sillä paitsi että ne antoivat esteettistä mielihyvää, ne kuvastivat myös ikuisesti läsnäolevaa rikkoutumisen hetkeä. Tätä innostusta kuvaa tarina, jossa mestari Rikuya kestinnyt ja kiitosta vaille jäänyt isäntä rikkoo hienon kannunsa kiukuspäissään. Kannu korjattiin, ja seuraavalla visiitillä Sen no Rikuy olikin huokaissut, että nythän se kannu on suurenmoinen. Se, että kallis kannu oli ollut ehjä ja uutuudenkiiltävä, oli ollut mestarista mitäänsanomatonta, ja vasta korjatussa oli ollut sitä jotain.

Kullalla korjattua Raku-keramiikkaa Edo-kaudelta. Freer Gallery of Art

Korjatun keramiikan ihailtavuuteen liittyvät myös käsitteet wabi ja sabi, jotka kuvaavat suojeltavia ja säilytettäviä vaatimattomuuden, yksinkertaisuuden, ajan myötä kehittyvän patinan, kulumisen ja hajoamisen ajatuksia, joita zeniläisen ajattelun pohjalta kehittyneessä estetiikassa arvostetaan. Jännittävää on, että näihin ajatuksiin liittyen ajan hampaan ja huonon onnen kolhimia esineitä alettiin korjata niin suurella lempeydellä, että tähän työhön voitiin käyttää vain arvokkaimpia materiaaleja, jotka nostivat esineen arvoa entisestään.

Kintsugi tarkoittaa keramiikan korjaamisen menetelmää, jossa sen sijaan, että pyrittäisiin mahdollisimman huomaamattomaan korjaamiseen, korostetaan halkeamia kullalla. Kintsugi- menetelmässä käytetään urushi-lakkaa kulta- tai hopeajauheella. Kaikki kultainen oli muodissa 1500-luvun japanilaisen soturiluokan parissa, mutta loisto himmeni hieman 1600-luvulle tultaessa vaatimattomampaan, hienostuneempaan tyyliin. Kintsugin taito säilyi kuitenkin 1900-luvulle saakka. Kintsugin rinnalla on säilynyt tomotsugi-menetelmä, jossa pyritään käyttämään esineessä alunperinkin olleita palasia, sekä yobitsugi-menetelmä, jossa korjataan esine liittämällä siihen muuta keramiikkaa: saviastiassa saattaa olla posliinilautasen osia.

 

Elämän kankaat

 

Myöskin japanilaiset keräilyharvinaisuudet, antiikkiset boro-tekstiilit, sisältävät ajan ja käytön tuoman esteettisen arvon. Boro-tyyli syntyi käsityöläisten ja kauppiaiden käytössä. Kaikilla ei ollut varaa silkkiin, ja puuvillakin tuontitavarana oli kallista. Japanissa kasvatettiin hamppua ja värjättiin indigolla. Näin oli tapana, että yksi vaate kesti koko eliniän ja vieläkin kauemmas, ja sitä yhtä vaatetta tarpeen mukaan paikattiin ja parsittiin. Lopputulos oli upea, paksu kerros vuosia ja tarinoita. Boro-tekstiilejä on säilynyt edo-, meiji-, taisho- ja showa-kausilta: äärimmäisen säästäväisyys kankaan käytön suhteen ulottuu siis neljän sadan vuoden ajanjaksolle. Tokiossa vierailevat voivat käydä ihailemassa Amuse-museon pysyvää Boro-tekstiilien näyttelyä.

 

Tilkuista ja paikoista kootti japanilainen Bodoko-tekstiili. Kuva: http://blog.bindandfold.com/?p=829

Bodoko-tekstiili on suuri peitto tai kangas, joka syntyy boron tapaan tilkuista paikkaamalla ja kokoamalla. Bodoko kääntyy elämän kankaaksi, jonka päälle syntyivät lapsetkin. Saattoi olla, että bodokon ompelivat isovanhemmat uudelle perheelle, ja se sisälsi jo edesmenneiden sukulaisten vaatteita.

Japanilainen nukkumatakki, eli donja. Kuva: Amuse – museo

Koko perhe saattoi nukkua nukkumatakin eli donjan sisällä. Donjaan kerättiin samaan tapaan tilkkuja ja kerroksia, ja lopulta se oli paksu ja painava tikattu kimono, jonka sisään mahtui useampi ihminen lämmittelemään.

 

 

Näkyvää paikkausta

Olemme Korjaussarjakollektiivissa ihailleet kintsugia ja boro-tekstiilejä jo kauan. Kintsugi ja kintsukuroi-lempemme on koottu Pinterestiimme.  Olemme puhuneet myös metaforisesta korjaamisesta, jossa korjaamisen teko ja siihen käytetty aika voi olla suorastaan suhteeton vaatteen alkuperäiseen arvoon nähden.  Innostavia esimerkkejä paikkaamisesta on esillä myöskin Pinterestissämme.

Tesktiilitaiteilija Celia Pymin paikattu neul. Celia Pym. 2010.

Click to access paikkaus-saa-nc3a4kyc3a4.pdf

Kintsugin tapaan voi paikata myös arvokkaalla käsityöllä: muutamat Tom of Hollandin parsimat neuleet ovat kuin kullalla korjattuja siksi, että valmisvaatteeseen on tehty aikaa, taitoa ja tarkkavaisuutta vaativa paikka, joka kohottaa vaatteen arvoa.  Kerrassaan koinsyömiä neuleita parsii tekstiilitaiteilija Celia Pym. Hänen töissään on huolella ja varsin näkyvästi parsittuja vaatteita, joissa toisinaan alkuperäistä vaatetta ei ole kuin nimeksi jäljellä. Celia on kuvannut taiteensa tarkoitusta juurikin huolenpidoksi: käytetyn vaatteen paikkaaminen voi olla intiimi välittämisen teko.

 

 

Lähteitä:

https://furugistarjapan.wordpress.com/2011/02/18/boro-japanese-folk-fabric/

Ikemiya, M., & Rosner, D. K. (2014). Broken probes: toward the design of worn media. Personal and ubiquitous computing, 18(3), 671-683.

Bartlett, Christy. (2008) Tearoom View of Mended Ceramics. Ceramics Mended with Lacquer – Fundamental Aesthetic Principles, Techniques and Artistic Concepts. The Aesthetics of Mended Japanese Ceramics.

Rabin Wallinger, Sasha (2012) Mottainai: The Fabric of Life, Lessons in Frugality from Traditional Japan, TEXTILE, 10:3, 336-344